tiistai 18. helmikuuta 2014

Tavallinen suomalainen mies

Mitä on tapahtunut perussuomalaiselle? Tälle keskiluokkalaiselle, kaikin puolin tavalliselle työtätekevälle suomalaiselle miehelle, jonka esi-isä — työteliäs ja hurskas talonpoika — aikoinaan noukittiin Saarijärven pitäjästä suomalaisuuden esikuvaksi nostattamaan kansallistuntoa sortajaa vastaan.


Vai miten on, loivatko varhaiset porvarit tässä sittenkin tarkoituksiinsa parhaiten sopivan työläisen mallin? Sellaisen arjen sankarin, joka sitkeästi ja turhia mukisematta puurtaa tehtaissa, tukkisavotoilla ja rakennustyömailla?

Kenties, mutta sen tiedämme, että suomalaisuus laitettiin seuraamaan jälkiä jotka tämä karrikoitu talonpoika jätti saappaistaan kuuraiseen maahan matkallaan hirvimetsälle, kirkkoon tai taksvärkkiin. Näitä vuosikymmenten häivyttämiä jälkiä etsivät edelleen oikeistopopulistit ja jos eivät enää löydä, niin painavat sitten itse uudelleen.

Vaan vaikka kauan on Paavon päivistä, on myös pitkään paikkansa säilyttänyt tavallinen suomalainen mies. Perheen pää, vaimonsa mies, lastensa isä, kuuliainen, oikeamielinen, kaikin puolin uuttera ja varreltaan vahva.

Sodan jälkeen rahaakin alkoi jäädä talteen. Vaatteet ja vempeleet vaihtuivat, hevosvoimat lisääntyivät ja talot ja asunnot tulivat suuremmiksi, mutta niiden sisällä ei suuria tapahtunut. Miksi olisikaan? Olihan tavallisen työtätekevän miehen paikka hyvä, se tuotti riuskaa isänsä kaltaista jälkikasvua, piti perheen ruoassa ja ruodussa ja melkein jopa herrojen ahneuden maltillisena. Olihan tämän viimeisen asian tiimoilta käyty hirviä tappeluskin vuonna yhdeksäntoista kahdeksantoista — tosin sen oli käyneet punaiset.

Vaan 60–70-luvuilla alkoi maailma horjua. Yliopisto ja korkeakoulutus alkoi kaventaa nuorukaisten hartialeveyttä. Nuorisokultuuri toi juhannustansseihin kaiken maailman pitkätukkia ja jytämusiikkia. Äkkiä olivat lapset isäänsä korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa ja tilanne alkoi 80-luvulle siirryttäessä näyttämään uhkaavalta, mutta onneksi tästä selvittiin pelkällä säikähyksellä. Keski-iän saavutettua näiden kapinallisten tukka oli taas lyhyt, aatteet unohdettu ja jopa akateemisesti koulutettu mies oli kotinsa yksinvaltainen isäntä, vaikkei sentään isänsä veroinen.

Nalle Wahlroos Teiniliiton mielenosoituksessa 1969

Niin alkoivat pian naisetkin vaatimaan arvoistaan asemaa. Tämä heijastui kotioloihin ja arjen askareisiin. Pian oli mies pois pöydän päästä, tiskikonetta täyttämässä, imuroimassa tai hakemassa lapsia päivähoidosta. Olipa työpaikan esimiehenäkin yllättäen nainen ja vaimo joutui elättämään perhettä miehen jäätyä työttömäksi. Tavallisen miehen valtaa oli ensikertaa toden teolla nakerrettu.

Suuri muutos tapahtui 1980-1990-lukujen taitteessa. Monet tavallisten suomalaisten miesten töistä lähti Kiinaan, tehtaita suljetiin ja tuli lama. Tuli siinä sivussa myös SMP, joka yritti nostaa suomalaisen miehen takaisin vanhaan asemaansa, mutta ajankohta oli huono. Lamasta ei nousut tavallisten suomalaisten miesten sisulla ja sitkeydellä vaan korkeasti koulutettujen nörttien voimin. Tämä otti kipeästi omanarvontuntoon. Kaikki aikaisemman kriisit, sotia myöten, olivat tavalliset suomalaiset miehet hoitaneet ja puskeneet hampaat irvessä läpi, vaan ei enää. Näin taas vietiin tavalliselta suomalaiselta mieheltä palanen itsekunnioitusta ja sen myötä yhteiskunnallista valtaa.

Vuorovaikutin-Treasure-Coaching-tiimityö-oivallusgeneraattori

Laman jälkeen hintelät hipsterit nostivat kolme kertaa suurempaa tiliä kuin tavallinen työläinen. Eikä se ollut rahasta kiinni — tienasihan moni tavallinen suomalainen mies tästä huolimatta enemmän kuin ehti kuluttaa. Ongelma oli siinä, että nämä silmälasipäiset polkupyöräilevat puolimiehet, jotka polttelivat ruohoa ja puhuivat koodikieltä saivat julkisuudessa paljon kunniaa, päätyivät linnanjuhliin, nostivat starttirahoja ja veivät muutenkin kaiken huomion. Jopa naiset näyttivät lähtevän baarista ennemmin näiden koktaileja lipittävien sivaripoikien matkaan jättäen tavalliset suomalaiset miehet ryystämään poikaporukalla karjalaa tappiin asti

Televiso-ohjelmissakin alkoi tavallisten suomalaisten tarinoiden sijaan kekkuloida ylihilpeitä homoja ja jopa Pata Kakkonen vaihtui etnisiä kasvisruokareseptejä esittelevään ohjelmaan. Tuntematon sentään pysyi itsenäisyysillan ohjemassa, mutta muuten valtion kanavat tuuttasivat ulos postmodernia hömppää tai sitten akateemisesti koulutettu väki puhui kummallisin käsittein sellaista kulttuurista, mistä tavallisen suomalaisen miehen oli vaikea löytää mitään kaunista. Jopa Mannerheimin patsaan viereen rakennettiin Kiasma, joka sai tavallisen suomalaisen miehen tuntemaan itsensä entisestään tyhmemmäksi.


Viimeinen tikki oli maahanmuutto ja suvaitsevaisuus, joka toi tavallisen suomalaisen miehen työpaikalle senegalilaisen Omarin, joka nosti samaa palkaa ja jota kohdeltiin samalla tavoin kuin tavallista suomalaista miestä, vaikka Omarin esi-isillä ei ollut osaa tai arpaa Suomen valtion rakentamisessa ja ryssää vastaan käydyissä viheliäisissä sodissa.

Viikonloppuillan ryyppyreissun pilasi iranilainen bussikuski, joka ajoi toruen takapenkillä oksentavan tavallisen suomalaisen miehen dösästä pakkaseen, vaikka vasta oli jääkiekon maailmanmestaruuskin juhlittu, ja jopa etupenkillä istuvat papukaijan näköiset punkkarit mulkoilivat toruvasti kuskin sijaan hangessa kontillaan kiroavaa tavallista suomalaista miestä. Ennen vanhaan tavallinen suomalainen mies olisi voinut vedellä kaikkia näitä turpaan seurauksia sen paremmin pohtimatta, mutta nyt saisi vain kyttien etälamauttimesta.

Entäs naapurustoon muuttanut pakistanilainen Rahim, joka ajeli samanlaista volvoa kuin tavallinen suomalainen mies. Liika on liikaa. Ulkomaalaisista puhuttiin mediassa ja naistenlehdissä, heitä oli yleisten saunojen lauteilla ja rovaniemen markkinoilla. Aiottiinpa heistä leipoa jopa pelastusta alati tiukkenevaan kansantaloudelliseen tilanteeseen. Ei saatana, kaiken maailman ulkolaiset, muslimit ja mustat tulevat vielä pitämään meitä hengissä kun ikä ja terveys on viimein vienyt vanhainkotiin, noutänkjuu.

Näin tavallinen suomalainen mies oli lopullisesti menettänyt sen erikoisasemansa, johon hänet oli 180-vuotta aikaisemmin kovalla melulla ja mekkalalla nostettu. Syyllisiä tähän alennustilaan olivat feministit, arvoliberaalit, vasemmistolaiset, ulkomaalaiset, homot ja kaikki muut jotka olivat erilaisia — siis erilaisia verrattuna tavalliseen suomalaiseen mieheen — ja erityisesti he, jotka pitivät tätä erilaisuutta hyvänä asiana ja kehtasivat vielä puhua siitä ääneen. Raaka todellisuus kun on, että olemalla jotain muuta kuin tavallinen suomalainen mies pärjää paljon paremmin.

Näin oli tarinamme sankari lopullisesti nöyryytetty samaan tasavertaiseen asemaan kaikkien muiden ihmisten kanssa, kaikkien heidän joiden tavallisen suomalaisen miehen mielestä kuuluisi olla alempana — toisin sanoen, joiden alempiarvoisuuteen suomalaisen miehen myytti oli vuosikymmeniä perustunut. Suvaitsevaisuus oli tämän tappion suuri kirosana. Tavalliselle suomalaiselle miehelle se oli henkilökohtaisen häpeän synonyymi. Suvaitsevaisuuden takia tavallisesta suomalaisesta miehestä oli tullut tavallinen, aivan yhdenvertainen ihminen muiden joukossa, ja kehdattinpa häntä kohdella melkein samalla tavoin kuin ketä hyvänsä muuta rotuun, seksuaalisuuteen tai sukupuoleen katsomatta.

Mutta tarina ei pääty tähä, vaikka puolestani olisi hyvin voinutkin. 2000-luvulla nimittäin kuvaan astuivat tavallisten suomalaisten miesten viimeiset mohikaanit Timo Soinin, Tony Halmeen ja Jussi Halla-ahon johdattamina. Nämä kolme kovaäänistä, jotka saivat koottua ympärilleen kaupunkien ja maakuntien viimeiset tavalliset suomalaiset miehet (ja heidän miehisyytensä rinnalla sopeutuneet tavalliset suomalaiset vaimot ja tavallisten suomalaisten perheiden äänestysikäiset lapset) viimeiseen taistoon vanhan kansallishengen ainoan oikeutetun sankarin: tavallisen suomalaisen miehen puolustamiseksi. Siinä poliitikot, jotka osasivat puhua arvonsa menettäneen suomalaisen miehen kieltä ja oikeista asioista — eli suomalaisen miehen myyttisestä menneisyydestä ja siitä miten paljon omanarvontuntoa nostattavaa eriarvoisuutta siihen oli aikoinaan kuulunut.


Kannatusta vastaa he lupasivat vielä kerran nostaa tavallisen suomalaisen miehen kansakunnan kunniapaikalle; takaisin perheensä isäksi, vaimonsä mieheksi, lastensa kovakouraiseksi mutta oikeamieliseksi kasvattajaksi ja kansakunnan arkiseksi sankariksi — siis sellaiseksi moderniksi talonpojaksi, joka tekee mukisematta töitä palkaansa vastaan, uhrautuu tarvittaessa vallanpitäjien puolesta ja pitää umpimielisyydellään kurissa kaikkia edistyksellisiä voimia, jotka voisivat uhmata valtaelittiä ja edesauttaa kaikkinaista vapauden ja tasavertaisuuden kehitystä maailman laajuisesti.

Ikävähän sitä on ääneen sanoa, mutta pakko se on jonkun tehdä. Kansallismielinen populismi, rasismi, uusfasismilla flirttailu, nuivailu ja näistä seurannut syrjintä ja suru ovat vain tavallisen suomalaisen miehen tragedian onnetomia ilmentymiä. Sellaisen miehen, joka muutamassa vuosikymmenessä menetti vallan, joka ei sille oikeastaan koskaan kuulunut ja jotta sille ei olisi ikinä pitänyt edes luvata.

*

On viimein aika kelata taaksepäin ja katsoa 1830-luvun Saarijärveen, sinne Paavon pitäjään, jossa silloin asui kymmenisentuhatta asukasta, ja olihan siinä ennen Paavoakin asuttu, jo kymmenen tuhatta vuotta. Ihmisiä oli tullut ja mennyt, niin läheltä kuin kaukaa, etelästä ja pohjoisesta. Oli miehiä, naisia ja kaikkea sen väliltä, hinteliä ja rotevia, heikkoja ja vahvoja, pelkureita ja rohkeita, pitkiä ja lyhyitä, kauniita ja rumia, homoja ja heteroita, fiksuja ja tyhmiä, vieraanvaraisia ja erakkoluonteisia, yhtä kaikki jokainen toisestaan omansalaisia, ja kaikki ne elelivät jonkinlaisessa sovussa aina siihen saakka kunnes yllättäen tuppisuisesta, viinaan menevästä, jumalaa pelkäävästä ja hieman yksinkertaisesta Paavosta tehtiin kansallinen esikuva, joka alkoi nopeasti peittää elämän moninaisuutta alleen kuin kasvimaalle karannut vuohenputki.

Mutta vielä mennyttä aikaa tärkeämpää on huomata, että aika ja elämä — ne samat, jotka ovat aina virranneet myös Saarijärveläisten läpi — ovat arvaamattomuudessaan ajanut kauas ohi Paavosta, saarijärveläisyydestä, Sibeliuksesta ja suomalaisen miehen myytistä, vapauttaen kaikki ne erilaiset elämänmuodot ja moninaisuudet, jotka ovat vuosikymmeniä kamppailleet inhimillisestä olemassaolosta tavallisen suomalaisen miehen varjossa. Tasavertaisen aseman omaksuneet naiset,  "ei-niin-tavalliset miehet" ja muut — joiden ilkeään alistamiseen tavallisen suomalaisen miehen myytti pitkälti on perustunut — eivät koskaan enää palaa takaisin vanhoihin asemiinsa: kotohellan äärelle, jätkäporukan kiusattavaksi tai joukkohautaan. Ja hyvä niin.

Pystyn hyvin kuvittelemaan, että prosessi jossa suomalaisen miehen arvo on laskenut tavallisen ihmisyyden tasolle on ollut raskas kulkea. Mutta kenties se on helpompi elää läpi jos pystyy näkemään miten tämä kehitys on vapauttanut monia muita pitkään sorretussa asemassa olleita. Siis jos sinne jonnekin sielun pohjalle on jäänyt hieman empatiaa, ikään kuin salaa.

Ehkä olisi jo korkea aika viedä viimein prosessi loppuun saakka ja lopettaa se iänikuinen vihanpito ja mekastus? Ehkä tavallinen suomalainen mies täytyisi päästää yksin saunaan pohtimaan, että kuka siellä myytin alla on kaikki nämä vuoden oikein piileskellyt. Laittaa mies lauteille katselemaan alastonta itseään ja vaikuttimiaan öljylampun valossa aivan omassa rauhassa ilman syyllistämistä ja häpeänpelkoa. Erilaisuutta siellä on, uskokaa pois. Tämä on varmasti vaikea myöntää, mutta eipä helppous ole koskaan ollut se, joka tavallisen suomalaisen miehen elämää olisi leimannut. Kenties siitä silti voisi tulla hivenen helpompaa? Ei se varmaan pahaa tekisi sekään. Ehkä tässä olisi paikka todistaa, että sillä kuuluisalla sisulla ihmisen kokoiset ihmiset saavat todella aikaiseksi suuria tekoja.

Olisiko on siis jo aika astua yksitotisen ylemmyyden unelmasta erilaisuuksien maailmaan, jossa ihmisiä ei pyritä hallitsemaan massaidentiteeteillä, vaan jokainen voi kehittyä sellaiseen suuntaan minkä luonnolleen parhaaksi kokee? Siis itse ja oikeasti, eikä kurituksen ja huutojen uhkaamana. Ehkä on viimein aika viedä kaikkinainen vapauskehitys askeleen eteenpäin ja kääntää tämä tasavertaisuuden vaatimus koskemaan myös vallanpitäjiä, pääomaa ja muita sortajia, jotka ovat vuosia röyhkeästi hyötyneet tavallisen suomalaisen miehen myytistä ja käärineet siitä suuriakin voittoja. Ehkä on aika vapauttaa kaikki tavallisuudet keskenään yhdenvertaisiksi, mutta omanlaisikseen, jakamaan, elämään ja kehittämään rikasta ja monenkirjavaa elämää ilman minkäänlaista sortoa ja syrjintää — pääsisivät kaikki helpommalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti